Lokakuun aurinko maalasi hänen piirtensä
vasten taivaan sinistä kangasta.
Sen jos voisinkin unohtaa!
Katosi, kuin kesän viileä tuulenvire,
mutta jätti minuun polttavan jäljen,
ikuisesti
Kun silkkiyö saapuu ylleni,
näen unessani vain sen yhden,
aina vain sen yhden.
Ja petollisen aamun tullessa huoneeseen,
hän on jälleen poissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti